Minulla oli haave. Halusin ommella. Olin ommellut nuoruudessani silloiseen katumuotiin sopivia jakkuja ja leveälahkeisia housuja läjäpäin, mutta sitten se jäi, kun aloitin opiskelut. Ompelutaidoistani olisi kieltämättä ollut silloinkin paljon hyötyä, kun muistelee sitä käsittämättömän, rajattoman niukkuuden määrää noina vuosina. Silloin ei ollut rahaa yhtään mihinkään. Jos silloin olisin hoksannut ansaita vähän ylimääräistä väkertämällä myssyjä pienten päihin, laukkuja isompien harteille ja kukkaroita niille, joilla oli mitä sinne laittaa, olisin saattanut välttyä siltä, no, siltä miltä nyt en välttynyt. Ja hyvä niin. Opin paljon. Ja sitäpaitsi noihin aikoihin oli vain se hetki, ei ollut tulevaisuutta, joka olisi siintänyt jossakin kauempana kuin ovenripa.
Ensimmäistä lastani odottaessani uteliaisuus kuopatun taidon uudelleenlöytämiselle kasvoi yllättäen. Pesänrakennusviettihän se sieltä nosti päätään, kuten on enemmän kuin tavallista. Hankin ompelukoneen ja aloitin alusta. Kaikki tuntui helpolta, jopa liian helpolta, ajattelin. Pääni täyttyi hetkessä ideoista, jotka olin halukas toteuttamaan. Hankin kaapit täyteen kankaita. Pakoista en suostunut ostamaan. Halusin olla ekologinen ja etsin kaikkialta hylättyjä laareja, joissa lojui kasapäin aarteita – mummolan ikkunassa roikkuneita verhoja ja pirttipöytiä peittäneitä pöytäliinoja, joihin ei ollut vuosien saatossa pystynyt aurinko eikä klimppisoppa. Kone kävi ja valmista tuli.
Ompelin aluksi vain laukkuja. Jostain ihmeen kummasta kumpusi valtava ideoiden tulva! Taidot eivät olleet kovin kummoiset, mutta se ei estänyt minua toteuttamasta visioitani. Sitten kun ensimmäinen IKEAn jättikassi täyttyi viimeistä piirtoaan myöten, havahduin, että mitä näille kaikille kasseille pitäisi tehdä, tila loppuu tällä vauhdilla. En keksinyt mitään muuta kuin entisen kotikaupunkini kesätorin, jossa parveili muistojeni kesinä sadoittain kesälomaansa viettäviä ihmisiä. Sinne siis. Suuntasin torille seuraavana kesänä ja aloitin tyhjältä pöydältä vailla mitään kokemusta myymisestä. Muutaman kerran jälkeen ymmärsin kirkkaammin kuin mitään muuta asiaa olin ymmärtänyt pitkään aikaan, että yhtä syntynyttä kauppaa kohden tulee saavuttaa vähintään sadan ohikulkijan kiinnostus. Leipä oli siis edelleen ansaittava muulla tavoin. Todella. Mutta harrastuksesta ei silti tarvinnut luopua.
Niitä ensimmäisen aallon laukkuja ei ole enää olemassakaan. Ne ovat onnekseni löytäneet uuden kodin jo jonkin aikaa sitten. Nykyisin ompelen laukkujen lisäksi kehyskukkaroita eli niitä kukkaromallisia pussukoita, joihin voi kätkeä vaikka meikit, kynät tai hiuslenkit ja myös lasten myssyjä. Ja koska toripöytien välissä notkuminen ei ollut sitä kaikkein hauskinta hommaa, ajattelin kokeilla tuoda aikaansaannokseni näytille tänne. Eihän sitä koskaan tiedä …
Unelmastani alkoi tulla totta silloin, kun sain alkaa taas ommella. Unelmien täyttymyksestä saattaisi olla kohdallani kyse silloin, kun ohikulkija pysähtyy ja arvioi, kokeilee ja toteaa löytäneensä juuri itselleen sopivan veskan tai pussukan, ja on silminnähden ilahtunut löydöstään. Sitä kohti tässä mennään, ihan joka päivä, koska se on sen väärtti.